Yhdeltä iltapäivällä istun petaamattomalla, persikanpunaisiin lakanoihin puetulla sängylläni t-paidassa ja alushousuissa. Ulkona paistaa aurinko, taivas läikehtii raikkaan vaaleansinisenä ja puut vihertävät.
Mietin paljon mitä Sudanissa tapahtuu ja miten maailma (ei) reagoi.
Juon päivän toisen kupillisen kahvia – pahe, tiedän. Olen syönyt nektariinin ja banaanin.
Mietin sitä, miten ikäiseni ja itseäni nuoremmatkin hankkivat lapsia, menevät naimisiin, ovat opiskelleet maistereiksi ja jäävät kohta kesälomille kokoaikatöistään.
Itse pohdin, jaksanko tänä kesänä opiskella sekä rasismin historiaa että globalisaation haasteita.
Mietin sitä, mitä tai miten ylipäätään jaksan. Ja miten voin. Ja miten kaipuu ulkomaille nakertaa rinnassa ja aivokopassa.
Lähettelen sähköposteja IT-alan firmoihin Göteborgissa, tarvitsisin harjoittelupaikan syksyksi. Vaikken edes halua jäädä Göteborgiin. Mutta kun vihdoin koko lukuvuoden kestäneen etsinnän jälkeen vihdoin löysin asunnon koko opiskelujeni loppuajaksi, tuntuisi vähän typerältä taas lähteä. Ja kun tuli löydettyä se poikaystäväkin, joka jäisi asunnottomaksi jos lähtisin.
Mietin mitä kasveilleni kävisi, jos lähtisin. Nyt kun vihdoin ja viimein olen voinut hankkia kasveja.
Nyt pitäisi lähteä hakemaan pari pakettia postista: sen tekemistä olen vältellytkin vasta puoli viikkoa. Kun vihdoin uskallan tilata tavaroitakin oman asunnon turvin.
Haihe 